»Kyllä he ovat kotona», vastasi ruustinna ja huusi tyttäriään, joista toinen heti tuli muoria tervehtimään ja lupasi peiton kauniiksi pistellä. Mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista, punaisilla kukilla hienosti pilkutettua karttuunia, sanoi neito:
»Noh, miksikä tuommoista mustanväristä vaatetta olette Liisun morsiuspeitoksi ostaneet?»
»Onhan ihmisellä usein murhettakin», vastasi muori, »ja silloin on musta hyvä olemassa.»
»Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia», väitti neiti.
»Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa. Mutta» — lisäsi hän ikäänkuin itseksensä — »jos Liisu rusthollarin ottaa, laitan hänelle punaisen peiton ja teen tästä itselleni häävaatteet — vaan Jaakolle — hänelle on tämä liiankin hyvää.»
»Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee?» kysyi ruustinna, kun huomasi muorin puheesta, ettei siitä oikein varmaa tietoa ollut.
»No niin, ruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varma asia, koska Jussilan rusthollari tytärtäni on vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa, on kumminkin nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa renkinulikan, jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä tuommoinen tyttö hupsu, sanon vieläkin — mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa — niin, niin se on», ja nyt muorin suru nousi korkeimmillensa ja hän purskahti itkemään. Rovasti tuli samassa sisälle, ja meni, nähtyään tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään ja kysyi:
»Mikähän Mäkelän muorille on tapahtunut?»
Muori kertoi nyt rovastille, mitä jo ennen oli ruustinnalle puhunut, ja lisäsi siihen: »Liisu on rovastin rippilapsia, ja minä tiedän, että rovastin sanat ovat hänelle suuremman arvoiset kuin muitten. Senpä vuoksi pyytäisin, että rovasti neuvoisi häntä luopumaan tuosta entisestä tyhmästä naimistuumastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona.»
»Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimaton sekaantua», vastasi rovasti. »Paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään liittonsa tekevät. Ainoastaan silloin, kun selvästi näemme lapsemme syöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset estämään, jos hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä.»