Mikko pyyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi sitte taas:

»Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin luonto ikäänkuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintusten ääntä. Minä kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan. Hän vavahti vähäisen nähdessänsä minut, mutta sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että tapasin, sinun täytyy kuunnella mitä sinulle kerron, sen oikeuden itselleni vaadin.'

'Oi Anna-Liisa! Minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vastedeskin', vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä minusta, lausuen: 'Ei; mitään liikanaista, kuuntele vain: Sinä olit minulle niin rakas, ettei maailmassa ollut minulla mitään niin kallista, ja kuitenkin minut uskottomaksi julistit. Silloin, kun täällä metsässä minut tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta minä päätin tehdä lopun tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian, älä minua seuraa, — samana hetkenä sinä tulit. — Nyt tiedät, kuinka syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on Luoja, ovat nämät sanani todet.'

'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa! Voitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt! Vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen ja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin. Älä usko, että häntä milloinkaan rakastin. Minä en voi sinutta elää; ollaan taas ystävät kuten ennenkin.'

'Ystävät, — niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. Oi Mikko, sinua minä pidin arvoisampana kaikkea, mitä maailmassa löytyy. Kun sinua kuuntelin viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta se juuri oli ihanaa, että vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla turva ja suoja tiedossa. Mutta nyt — Mikko, Mikko! Elämäni onnen sinä minulta veit! Kun näin sinut tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua. Minä tiesin, että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että meidän välimme iäksi päiväksi oli muuttunut — sinä olet sama, vaan kuitenkin toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka näen rakkauden loistavan silmistäsi, tuntuu minusta siitä huolimatta, ikäänkuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta, jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon.' Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa, ja hän antoi minulle kätensä jäähyväisiksi.

Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on särkynyt, sitä en enää voi kenellekään antaa. Älä etsi minua, sillä sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi. Ystävyyteni sinua seuraa. Kun sydämmeni on terve, sitte kutsun sinut luokseni.

Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa — en mennyt häntä etsimään, sillä hänen viimeistä pyyntöänsä minä pidin niin pyhänä, että sitä tahdoin noudattaa, vaikka se kyllä katkeralta tuntui. Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kun ikäväni valloitti minut, niin etten tästä rakkaasta viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi — Anna-Liisalla oli kaunis ääni, mutta nyt se soi ylen surulliselta. Sanat kuuluivat näin:

»Oi lumi tuiskuile, tee hauta minulle! Tää sydän polttava jo etsii lepoa.

Kun hautaan lasketaan,
mua, lumi, peitä vaan
ja unhotettua
niin helmaas tallenna.

Oi lumi, jäiseksi sä laita hautani, ett' lemmenliekkini siell' ijäks' sammuisi.»