Ah ihana on ilta ja metsä vilpoinen, on tyyni järven pinta, jo nukkuu tuulonen.
Vaan sydämmeni, miksi
sä olet rauhatoin?
Kun luontokin on tyyni,
miks' sykit, riehut noin?
Ah, sydämmein on lempi niin saanut sykkimään; oi tullos rauhan henki jo mua viihtämään!
Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa sydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti — siis oli Jaakkokin lähellä — ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän tuli rientäen tyttönsä luokse.
»Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin heti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa — etkä ollenkaan ihastu! Mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään. Tahdoin vain kysyä — Jaakko, pidätkö minua vielä rakkaimpana kaikkea?»
»Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole sinussa ennen havainnut.»
»Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja; sanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta suoraan kysyin.»
Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis tuulen tuoma, tuulen viemä — punastui hän varsin, mutta vastasi kuitenkin vakavasti:
»Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole vakuutettu siitä.»