»Katsos, muori, tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! Eivätkö ole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?»
»Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen», vastasi muori. »Mutta, Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen peiton. Nähdessäni lapsen tuossa, se muistui mieleeni, sillä lupasinhan jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotiin juuri vähän ennen kuin tänne läksimme.»
Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon iloa, sillä olihan se ikäänkuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu asettamaan ruokaa pöydälle; ja olipa hänellä oikein valkoista juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen Liisu valmisti kaikille vuoteet, ja äidillensä hän pani uuden punaisen peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte Jaakko istui pöydän ääreen, luki raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä:
»Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aika siis on levolle mennä.»
Matti vastasi haukotellen:
»Kylläpä olemmekin, mennään vain maata.»
Pian olivat Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului metsästä.
Helluntaiaamuna Liisu nousi varahin lypsämään, mutta juuri kun hän oli saanut maidon, ruokahuoneeseen ja sihvilän läpi lasketuksi astioihin, tuli muori häntä hakemaan, sanoen:
»Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät, sillä iltapuolella on meidän kotiin lähteminen.»
»Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomeniltaan asti! Mutta tulkaa
nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihava kuin
Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuu ja koristuu aina vieläkin.
Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta.»