Näin kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois. Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin palasivat, näkyivät laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät, tuoksuansa metsään, ja tuossa oli heidän oma kotinsa, jossa kaikki oli aivan heidän omaansa; se viittasi niin ystävällisesti heitä herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko:
»Oi Liisu, onpa tämä kotimme sentään hyvin hauska! Laula tuo laulusi, joka ennenkin aina oa minua ilahuttanut, tänään sitä halusta kuuntelisin.» Liisu lauloi:
Oi kuinka ompi herttainen tää oma koti pienoinen! Ken täällä kultaa kaipaapi, kun parempi on lempesi? En tiedä koko mailmassa mä tavaraa niin kallista.»
Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikäänkuin ajatuksissaan hän toisti Liisun viimeiset sanat: »En tiedä koko mailmassa mä tavaraa niin kallista!» — Hänen ajatuksensa lensivät kauas menneisiin aikoihin. — —
Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat. Viulu-Mikko, joka aina asui heidän luonansa, näki vielä monta helluntai-aurinkoa nousevan ja laskevan, vaan vihdoin hän sai, kuten toivoi hautansa Anna-Liisan viereen.
Mäkelässä on Manta emäntänä. Hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. — Niin käy, polvet katoavat, — toiset tulevat sijaan — useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen hautakumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.
HAAPAKALLIO.
1. PAPPILA.
Hämeenmaassa kartanot useasti ovat rakennetut järvien rannoille, ja se onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on »maa tuhatjärvinen.» K—n pitäjän pappila on myös rakennettu lähelle K—veden rantaa. Pappilan asuntohuoneitten akkunoista on näköala erittäin kaunis, sillä suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä K—veden lahti. Asuntorivin toisella puolella on piha, ja siitä on vain muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivumetsän lävitse. Tässä kauniissa seudussa kasvoi rovasti Honkasen seitsemäntoistavuotias tytär Maaria niin vapaana kuin kukka koivun juurella tuolla metsässä.
Maarian äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessansa. Yksi vanhempi sisar ja veli oli hänellä elossa; mutta Eeva, joka oli viisitoista vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan kartanoon Tyrvään pitäjässä. Vaan Aatu veli oli kahdenkolmattavuotinen, iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian kumppanina. Vanha rovasti, joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse opettanut Maaria tytärtänsä. Kun ilma oli kaunis ja raitis, sai hän juoksennella ulkona, mutta kun se oli pilvinen, luki hän ahkeraan isänsä kamarissa.