Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämmensä tykytti. Kiiruusti hän astui, tavan takaa pyyhkiellen esiliinallaan silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. »Voi jospa olisin päässyt tuolla hevosella!» ajatteli Niini, mutta se oli jo mennyt. Niini rupesi juoksemaan, ja pian hän oli joutunut kartanoon. Hän meni kyökkiin, ja tuossapa oli sama neito, jota hän eilen oli katsellut rapuvalkean loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan sisar Maaria.
Maaria kuori rapuja kyökissä Niinin tullessa. Tyttö pyysi saada patrunessaa puhutella.
»Nuotkin ovat aina pyytämässä», ärjäsi kyökkipiika. »Ei nyt kukaan joudu patrunessaa kutsumaan, täällä on vieraita. Tule toiste.»
»Äitini on sairas», valitti Niini, »pyytäkää häntä pian, pian».
»Aina se on sairas», mutisi kyökkipiika. Mutta Maaria, joka näki tytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: »Minä menen toimittamaan sinulle apua, lähde vain kotiin. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.»
Niini kertoi nyt, miten kova polte oli hänen äitinsä rinnassa, ja itkien meni hän sitte kotiin.
Vieras, joka oli Tuomelassa, oli piirilääkäri Aarni Vakanen. Tohtori Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja hänen suora luonteensa miellytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen ollut häntä sitonut kultakahleihinsa.
Tohtori Vakanen puhui paraikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria tuli sisälle.
»Orpanani, tohtori Vakanen, ja vaimoni sisar», sanoi patruuna.
Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, mutta pian hän oli unohtanut koko tämän kukoistavan tytön.