Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: »Tuo Teräsen joukko ei ikinä ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei edes äitiänsä itke.»
»Kyllä minä ne tunnen», lausui eräs leveä lihava akka, »ne ovat kovanlaatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua, ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan velivainajan niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimisiin, ellei vanha patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle. Teränen oli silloin vain vankka työmies, vaikka sittemmin meni sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta.» Nyt kulki akan juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja mustalaissukulaisuudesta oli erittäinkin halullista kuulijoille.
Hautajaisten jälkeen Niini meni Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että
Niini saisi heillä olla siksi, kunnes hänelle koti hankittaisiin.
Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen Meskalan kosken kuohua ja äitivainajansa pientä mökkiä rannalla. Voi, kuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koti Nyt ei hänellä ollut kotia enää. Tyttö arveli huutokaupalle joutuvansa, ja minkäkaltaisen kodin hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Hän itki katkerasti, mutta samassa hän kuuli salista puhetta. Se oli patruunan ja tohtorin ääni. Patruuna sanoi Niinin olleen huutokaupalla ja Niemen Marttiinin vähimmällä maksulla ottaneen hänet. »Olisin minä tyttöraukalle paremman kodin suonut», lisäsi patruuna vielä.
»Ohoh», sanoi tohtori, »tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä ihmisten lasten olla huutokaupalla?»
»Niinpä se on», vastasi patruuna. »Kun kerran vaivaisten kassasta maksu tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmästä maksusta ottaa vastaan.»
»Olisin minä pitäjän miehiä», vakuutti tohtori, »niin se ei tapahtuisi, vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotiin ja maksaisin köyhäinkassasta kohtuullisen maksun. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei yksi, niin toinen, jotka määrätystä rahasta ottavat lapsen kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien puutteessa; mutta huutokauppa on vain totuttu paha tapa.»
Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille, jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle. Olihan joku maailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.
Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria, joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa.
Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: »Älä itke, Niini, koeta vain aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla ole yhtään hätää.»