Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: »Ei suinkaan. Tohtori, tulkaa minua puolustamaan! Eikö ole tosi, että yhtä työtä saattaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa sairaita päivät pitkät.»
Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilvenauruun, kun Hilda häntä vertaili itseensä, ja hän sanoi: »Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä silloin hän tietää olevansa pieni ase maansa hyödyksi. Varmaan tekin opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan yksipuolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vain oman itsenne huviksi eikä kenenkään hyödyksi.»
»Minäkö muita opettaisin? En suinkaan», vastasi Hilda. »Kuka sitä tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?»
»Eihän sitä muut tee kuin köyhät», sanoi Marttiinin rouva, »melkein kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä».
»Ja kuitenkin», vakuutti tohtori, »uhraa moni varallinenkin nuorukainen halulla rahansa saadaksensa opettajavirkaan tarvittavaa oppia ja taitoa. Hän tietää olevansa ase, eikä vähinkään, kansansa hyödyksi, ja sepä tieto täyttää hänen sydämmensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa hänen raskaaseen työhönsä».
Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: »On tuo mies todellakin jalo ja järkevä. Hän ei olekkaan ylpeä, niinkuin luulin.»
Nyt tuli Eeva ja sanoi: »Minä tahdon katkaista riitanne ja pyydän Hildaa soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.»
»Aivan kernaasti tahdon soittaa», vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain hän lisäsi: »jos vain sillä voin huvittaa muita kuin ainoastaan itseäni».
Tohtori ei ollut enää kuulevinansa, hän vain puhui Marttiinin kanssa laivoista ja kaupasta.
Maaria toi uusia nuottivihkoja. Siinä heillä oli monta kaunista suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: »En ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja.» Koska niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän kumminkin tyytyä erääseen ruotsalaiseen lauluun, joka olikin erittäin kaunis.