»Ettekö häntä tunne?» vastasi akka. »Se on Kuuselan Kukka, kaikkein kaunein tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän kerran määrää, sitä ei kukaan muuta.» Tämän vastauksen kuultuansa läksi Kokkolainen pois. Hän oli kyllä useasti kuullut puhuttavan Kuuselasta, että se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli Kuuselan tytär, ja ettei Kuusela Mikille antaisi tytärtään.
Nyt hän meni mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan peiliin — olivatpa hänen vaaleankeltaiset hiuksensa kauniit, kähäräiset, ja hän itse — noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppapuodin portaitten viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt hän pyysi »Kuuselan Kukkaa» torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjä. Lyyli punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin, ja vastasi:
»Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat kielet, minun on kiire pois, sillä me lähdemme heti kotiin.» Näin sanoen Lyyli meni kortteriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa seurassa läksi paluumatkalle.
* * * * *
Kuukausia oli kulunut siitä, kuin köyrimarkkinoilla oltiin. Ne olivat jo varsin unhottaneetkin, kun eräänä kauniina pyhäiltana ison kellon ääni kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuorta miestä astui reestä; he sitoivat hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan asuintupaa kohti. Kuusela sytytti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:
»Hyvää iltaa! Mistä kaukaa ollaan?»
»Kokkolasta», sanoi toinen.
»Vai niin», vastasi Kuusela, »käykää istumaan. Mitä nyt Kokkolasta kuuluu?»
»Hyvää vain», sanoi Kokkolainen.
»Yhtäpä toki puuttuu», virkkoi kumppani naurahtaen. »Paras puhua suoraan asiansa. Tällä on talot ja tavarat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin.»