Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsiusneitosetkin seisoivat valkoisissa juhlavaatteissaan, myrttikiehkurat päässä. Pappilan salin seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihkituoli oli valmiina lattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Pappi, pitäjän kappalainen, joka vihkisanat oli lukeva, käveli edestakaisin lattialla, ja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikäänkuin joka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä hän odotti. Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha valkopäinen rovasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana. Hänellä oli valkoiset hohtovaatteet, pitkä valkoinen huntu riippui kruunun alta hameenpalteisiin asti, ja myrtinkukista sidottu kiehkura oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikäänkuin pilvissä tuli Maaria, kun hän hiljaa astui isän rinnalla lattian yli tohtorin luo.
Morsiusneitoset ja sulhaspojat tulivat jäljessä ja menivät seisomaan kahdenpuolen morsiusparia. Pian oli pappi vihkisanat lukenut, ja selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen, tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
Nyt toivotettiin onnea, ja vihdoin kuuluivat viulun säveleet. Tanssi alkoi. Monenlaisia herkkuja tarjottiin aina välimmiten, ja niin joutui ilta.
Niini oli paljon tanssinut; hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän meni portaille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläistyttönä seisahtui Haapakallion lähelle. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä! Hän päätti mennä tuonne Haapakalliolle. »Täällä häitten tohussa», ajatteli hän, »ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa»; ja Niini otti takin yllensä ja hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian hän juoksi tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle hän istuutui, ja moni asia muistui hänen mieleensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron lirisemistä. Ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen kodistansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin hän istui unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden, joka häntä paraikaa haki; se oli Hemmi.
Hemmi kysyi Aatulta: »Etkö Niiniä ole nähnyt?» Aatu vastasi nähneensä hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt läksi Hemmikin.
Kulkeissansa tuolla koivumetsässä hän ajatteli: »Kuinka kummallinen ihmissydän onkin. — Vain vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin, että en ikinä sitä rakkautta voisi sydämmessäni tukehuttaa, mutta hyvä tahto voi, näenmä, paljonkin. Vähemmän vielä aavistin silloin, että Niinin mustat säihkyvät silmät saattaisivat minut kahleisiin kietoa. Ah, tuollapa hän istuu, ikäänkuin metsän impi!»
Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkoisissa vaatteissa ja, pieni myrttikiehkura mustissa hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa, sanoen: »Olen sinua kaivannut. Pappilassa jo rupesi hääväki illalliselle, mutta yksi morsiusneitosista oli poissa.»
»No, rientäkäämme sinne», vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta Hemmi lausui: »Ei vielä, Niini. Sitä ennen tahdon täällä, jossa sinut ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa.» — — Haavat suhisivat, puro lirisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämmensä suloisimmat tunteet. — — — — — — — — — — —
Muutama hetki sen jälkeen seisoivat tohtori ja Maaria katsellen ulos akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas ulos. Aatu sen huomasi ja kysyi:
»Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan.» Siellä näkyivät Hemmi ja Niini tulevan käsitysten. Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa he tulivat yhdessä sisälle.