Härmäiset puut olivat ikäänkuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli tuttuja kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:
»Mitäs minä itseäni surulliseks heitän, kyllä minä pienet surut ilollani peitän» j. n. e.
Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.
Metsässä kuului myös toinen ääni. Puunhakkuu siellä kajahteli; mutta pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: »Hyvää päivää, Anni!»
»Kah, Vilho! Mihinkä menet?» kysyi Anni, ja hänen poskensa, jotka pakkasesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.
»Tähänpä loppui matkani», vastasi Vilho, »mutta nyt aion vetää tuon raskaan risukuorman kotiisi, niin saan kanssasi vähän jutella».
»Älä tule, Vilho. Isäni on siitä vihainen. Kun sinä viimein saatoit minua kotiin, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enää saa kanssasi jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vain olemme ystävät. Siitä asti kuin isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta 'ei ole ajat, niinkuin oli ennen'», sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän voinutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä soreana ja vakavana kuin honka metsässä.
»Vai niin», lausui Vilho, »enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole ottanut sinua ilolla vastaan? Ja äskettäin, kun äitini sanoi minulle: 'Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä häntä kumminkaan voi naida — ja mitäs ajattelet, sinä kun kyllä saat rikkaita *talon* tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä', — niin silloin minä vastasin: 'En tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin', ja sitte tulin tänne metsään puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.»
»Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia.» Annia vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavan kenen hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta häntä kuitenkin harmitti, että Vilho sen niin suoraan puhui.
»Älä pahastu, Anni!» sanoi Vilho. »Jospa saisinkin rikkaampia, niin en suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän sinun osaavan emännyyttä pitää siinä kuin joku muukin. Senpätähden oletkin minun Annini nyt ja aina.»