Heikki vei heinäkuormansa pappilaan. Siellä hän tapasi äitinsä. Lukkarin Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti paljon poikaansa. Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla läksi kotiin. Kotimatkallansa hän tuumasi, miten voisi poikansa saattaa onnelliseksi, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei mennytkään kotiin, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti. Ulla kyllä tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli myös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuripitäjässä; sepä sopi hyvin Ullan tuumiin.
Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessansa talon tupaan oli onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä Ulla sanoi: »On, näenmä, matka mielessä, koska on kirkkoreki pihalla.»
»Niin on», vastasi emäntä. »Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.»
»Niin aina, niin», lausui Ulla, »saattaa vielä olla tuttujakin tiellä. Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin lienee ajatellut, kun toisen sulhasen otti itsellensä.»
»Vilho ei vielä ole naimista ajatellut», sanoi emäntä, »eikä hän torpan tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa. Mutta kukapa sitte Annin sulhanen on?»
»Hm, paha on puhua», vastasi Ulla, »kun olen äiti enkä tiedä poikani tuumista muuta kuin muitten puheista».
»Heikkikö?» sanoi emäntä. »No sepä onkin sopivaa.»
»Heikki ei ole minulle mitään puhunut», virkkoi Ulla, »enkä ole mitään kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kuin hän itse ilmoittaa asian minulle. Sen vain olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa tietää jotakin puhua torpan asioista».
Ulla ei tahtonut poikansa päähän näitä valheita. Hän vain sanoi, niinkuin valhettelijat tavallisesti, että »oli puhuttu».
Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti kuitenkin sopivalla ajalla Vilholle ilmoittaa Annilla olevan sulhon. Sitäpä Lukkarin Ullakin juuri oli toivonut.