»Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna», vastasi Ulla. »Sanottiin Vilhon menevän äitinsä kanssa talonkatsojaisiin — ja sieltä sitte morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.»
Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli ensin punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaleat kuin lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta todeksi, mutta kaikki oli niin kummasti kokoonpantu. Olikohan kuitenkin mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä.
Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiinsa. Ulla oli asiansa hyvin toimeen saanut, mutta ei hän kumminkaan näyttänyt tyytyväiseltä; pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin onnettomaksi.
3. SEONNUT VYHTI SELVENEE.
Muutamia päiviä oli kulunut, Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotiin kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut Lukkarin Ullan jutut. Vilho ei kuitenkaan uskonut niitä. Hän vain nauroi äitinsä puhetta ja sanoi: »Sen on joku akka teille lörpötellyt.»
»Saatpa nähdä», vastasi emäntä.
Kotiin tultuansa Vilho meni heti torppaan, kampa muassa. Silkin hän jätti toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat; epäluulon siemen oli jo hänen sydämmessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja pahan omantunnon tekevän Annin vaaleaksi.
Matti kysyi vähän jäykästi: »Mitä Syrjän isännällä on asiaa?»
»Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi», vastasi Vilho. Hän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen morsiamelle mitään lahjoittaa.
Anni oli vaalea ja hänen kätensä vapisi, kun hän otti kamman Vilhon kädestä ja maksoi sen.