»Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!» — sanoi Aino. »Oi mummo, kertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!»
»Niin, kertokaa, mummo kulta!» pyysi Ilma.
Mummo hymähti, vastaten: »Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin — se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää. Silloin on sen voima mahtavin — mutta silloin se myöskin on vaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin vahingoittaa, — jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen juoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen — te näette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta viimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on useimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.»
»Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne», sanoi Nummi. »Ehkä toiste, jos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.»
»Kentiesi — sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen — ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.»
Kokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset jäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon luona.
KÖYHÄINMAJASSA.
Erään pikkukaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa liikettä. Hän nojaili akkunalautaa vasten hyräillen:
»Suomi, armas synnyinmaamme
tuhatjärvinen —»
»Antakaa, hyvä herra, penni», huusi vähäinen poikanulikka surkealla äänellä.