Ensimmäinen kohtaus.
HEIKKI.
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Niin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen viettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär, pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte on jo vuosia kulunut — kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista vuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo naimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene kuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen tänään kulkenut. (Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin.) Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (Hän menee.)
Toinen kohtaus.
HANNA. Sitte TIINA.
HANNA (tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja laulaa):[1]
[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: »Det sjungande Finland.»
»Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka!
Kappale on kangasta ja virstan verta vettä.
Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä.
Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.»