Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä, kun hän huudahti: »Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu, joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän — kun minäkin olen köyhä, niin en enää kelpaa — siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? — Isäni, minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta, vaikka se onkin kummallinen.»
»Mikki», sanoi Lyyli, »älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua! Mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta.»
»Niin, hän ei antaisi, kun en enää ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi vain, Lyyli, ei minulla enää morsianta ole.» Näin sanoen aikoi Mikki isänsä seurassa lähteä kotiin. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli oli enemmän rakastanut tavaroita kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni hänen mielestänsä niin, että hän luuli voivansa hänet unhottaa. Mutta Lyyli raukka — hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti hän huusi vielä Mikin jälkeen:
»Oi Mikki, unohda minut, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain tähden sinun morsiamesi olin!»
Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu. Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä; hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa vapisi, kun hän riensi kotiin päin. Mutta jouduttaansa pölkkysillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin tarvis olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus salmesta. Se ennätti vielä Mikin korviin, ja nuolen nopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa se katosi. Vaan Mikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.
Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, pelästyi kovasti nähdessänsä, miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun. Tiellä kohtasi hän kraataritädin, joka levotonna siitä, että tyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.
Niemen ukko tarttui tädin käsivarsiin kiinni, huutaen kovasti: »Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! Minun Mikkini uppoutui, joudu auttamaan!» Sitte hän meni taas kiireesti Kuuselaan päin, jättäen kraataritädin, joka pelästyksestä oli uupumaisillansa. Äidin rakkaus piti hänet kumminkin pystyssä, ja hän riensi Surmasalmelle; vaan ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän rapsahduksen metsästä. Hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä makaavan nurmikolla lehevän leppäpuun suojassa, ja Mikin, joka häntä siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova, vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa maan päällä, ja lapsi hengitti vielä.
Lyyli makasi nurmella niinkuin kuollut, vaan yhtäkkiä aivasti hän, ja vettä purskahti vielä suusta. Sitte aukaisi hän silmänsä ja sanoi, nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: »Sinun olisin, vaikka olisit kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla» — samassa Lyyli näki äitinsä, ja silloin hän näkyi ikäänkuin miettivän, missä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi tuskaantuneella äänellä:
»Oi auttakaa minut kotiin! Viekää minut toista polkua, en tahdo nähdä noita.»
Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä ja Mikin avulla kotiin; vaan silloin hänen voimansa olivat loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni hänelle ottamaan kuivia vaatteita, sanoen Mikille: »Mene sinä Surmasalmelle sanomaa viemään, etteivät suotta rupea hukkuneita hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule sentään pian takaisin», lisäsi hän vielä, vähän kovakkaalla äänellä, »sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska näen, että lapseni ei jaksa puhua.»