ANNA, sitte MAIJU.
ANNA (yksin). Oi toki! Koska on tuo säätyerotus tasoitettu — sukuylpeys poistuva? Ah, siksi on monta sydäntä särkynyt — ja kuinka käynee minun — — — Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se minua oli rangaissut. — Ah! — silloin se oli helppo tehtävä, vaan nyt — oi kuinka katkeraa! (Maiju tulee sisälle.)
MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän silitettyjä vaatteitanne. Eivätkö ole somia ja kiiltäviä?
ANNA (ajatuksissaan). Ovat.
MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katselekaan. Minä panin tärkin sekaan oikein ranskansaippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli — mutta, armollinen neiti, ettehän yhtään kuulekkaan minua! Ah, kyllä minä syyn tiedän — tiedän, miksi ette kuule — jos vain uskaltaisin sanoa —
ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? Puhu, puhu vain, lapsi.
MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia — — Pappilan Pentti sanoi minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen — »mutta älä siitä vain mitään virka», sanoi Pentti — enkä olekkaan mitään puhunut, ennenkuin nyt vasta tässä. Pentti sanoi: »maisteri», mutta minä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, pastori se on.
ANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet pastorin sulhasekseni?
MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisentilallensa syntymätienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.
ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään.