»Lyyli, herää, katso, minä olen taas tykönäsi!» Lyyli aukaisi silmänsä, ja Mikki sanoi: »Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta. Minä tunsin sinun ja saatoin kuitenkin epäillä; siinä tein kovin pahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!»
Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen huulillansa. Silloin äiti lausui: »Jumalan rauha olkoon teidän välillänne!»
8. MUUTTO.
Muutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.
Nyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja hän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta oli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: »Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?»
»Minä en sitä vastaan ole», vastasi Lyyli, »jos äitini vaan lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta pelastit.»
»Mennään äitisi luo», sanoi Mikki. »Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan.» He menivät sisälle, ja Mikki lausui: »Täti hyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi.»
»En tiedäkkään, se on tosi», vastasi äiti, »enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan. Vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin siunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen korvata.»
Kiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. »Mutta», sanoi hän, »jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.»
Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: »Isäni, kasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa asiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja viimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni — jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto — ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän sydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.»