Onni oli nyt ylinnä tässä kodissa. Mikki jutteli ukolle, miten hänen asiansa olivat hyvin menestyneet, ja ukko puhui myös, mitä koetuksia hän oli saanut kärsiä.
»Nyt varmaankin aina olette meillä», sanoi Lyyli. »Oi Mikki, nyt olemme niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa.»
»Tiedän minä», lausui Mikki, »koska vielä onnellisemmat olemme — silloin, kun kaikin juhannusiltaa vietämme Pohjanlahden rannalla.»
Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä juhannukseksi kraataritädin luo, jonka vuoksi täti jo ennen oli lähtenytkin kotiin, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastenlapsiensa tuloksi.
Juhannus tuli, ja kraataritädin huone oli taas juhannusaattona koristettu niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa täti ja Niemen ukko sekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisina istuivat he tässä vielä myöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja, ja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle laski.
* * * * *
Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän kotitienoiltansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli onnellisena.
Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä. Rauhallisina, niinkuin tyyni kesäilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että Jumalan pelko, rakkaus ja työ onnen tuovat, vaan ei peritty rikkaus.