Kauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo nousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään. Tultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli metsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat varjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin moni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se turva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin hovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti nukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen metsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin hänen vaimonsakin, sillä hän lauloi:
Salossa on mulla torppa, siellä on mun kotini, siellä minun iloni.
Siell' on vaimo, kodin sydän,
siell' on lapsukaiseni,
kaksoisveljet, poikani.
Siellä kätkytlaulujansa
aallot mulle pauhaavat,
metsän hongat kuiskaavat
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Nyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori vaimonsa, sanoi iloisesti: »Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan odottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.»
»Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä on minulla pieni myttynen täynnä nisusia.»
»Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut, sittekuin torppaan tulimme.»
»Eipä olekkaan», vastasi Antti (se oli miehen nimi), »mutta nytpä olen viimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna kaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon puutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja he jo tänä iltana tulevatkin.»
»Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla juuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken suolattua siikaa.» Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle valmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi.