Leena aikoi lähteä Helsinkiin poikansa kanssa, sillä hän toivoi siellä parhaiten saavansa työtä. Mutta jättäkäämme nyt Leena ja hänen pieni matkakumppaninsa ja katsokaamme, miten Manni patruuna Palmun kartanossa oleskelee.
Ensin kyllä hänen oli ikävä, mutta kartanossa oli paljon katseltavaa.
Siellä oli joukko hevosia, ja niitäpä Mannin oli hupaista katsella.
Eurajoki virtaili kartanon puutarhan syrjässä, ja lastujen heitteleminen
sen pyörteisiin — sehän oli oikein hauskaa.
Eräänä päivänä kuului puutarhasta lasten heleä nauru, ja patrunessa sanoi miehellensä: »Tule, Palmu, mennäänpä katsomaan, mikä lapsia noin ilahuttaa.» Patruuna oli heti valmis lähtemään.
Puutarhaan tultuaan he näkivät lasten puhaltelevan saippuakelloja. Heillä oli kupissa vettä, johon olivat saippuaa panneet, ja siihen he kastoivat vähäisiä olkipillejä, joihin sitte puhalsivat, ja niistä lenteli kauniita monenvärisiä kelloja ilmaan. Se oli Mannin mielestä hyvin somaa ja kummaa; hän nauroi heleästi, joka kerta kun kello lenteli, mutta kun se samassa haihtui ilmaan, kysyi hän: »Mihinkä se meni?»
Patrunessa katseli lasten leikkiä, lausuen: »Oi kuinka monta toivetta noiltakin lapsilta menee mitättömäksi maailman tuulessa, niinkuin nyt nuot saippuakellot ilmassa», mutta hän keskeytti puheensa, kun näki pikku Maissin konttaavan viinimarjapensasten alla, ja sanoi: »Mitäs, lapseni, siellä konttaat?»
»Katselen, onko täällä avainta, vai onko Matin-Mikko sen jo vienyt.»
»Mikä avain?» kysyi patrunessa.
»Kalle lupasi Matin-Mikolle illalla panna avaimen tänne ja sanoi ottavansa sen taas aamulla täältä.»
»Eilen illallako se oli?»
»Ei, ei Maissi muista, koska se oli.»