»Lapsi, aina sinä olet kiivas! Koeta poistaa koston pyyntö sydämmestäsi, semmoinen halu ei meitä auta, sillä se on syntinen. Jätä kosto Jumalan haltuun, hän tietää, milloin hän kostaa ja milloin anteeksi antaa. Sinä olet helläsydämminen ja hyvä lapsi, mutta pelkään, Junnoseni, että kiivautesi on sinut kerran turmioon vievä.»
»Kyllä koetan, äiti hyvä, vihaani hillitä, mutta jos hän tulisi eteeni pian taas, en usko että voisin. Tuommoinen peto, joka vielä oli tuntevinansa minut!»
»Minä arvelen, että hän tarkoitti Mannia, koska kuulin hänen mutisevan itseksensä: 'Kumma! On juuri kuin Maissin kiharat, vaikka minä muistin hänellä olleen mustat hiukset.' Kartanossa varmaankin saamme paremman tiedon tuosta miehestä, mutta — koskapa sinne tulemme? Nyt ei ole rahaa, että saisimme kyytihevosen. Kerjäten täytyy meidän hakea ruokamme, väsyksissä olen myös, aivan uupumaisillani, ja ilma näkyy tulevan aina pahemmaksi.»
»Niin tulee. Katsokaa, äiti, tuolla jo sataa.» Samassa ennätti heidät kova raesade, joka vähän ajan päästä muuttui vedeksi. Läpimärkinä he joutuivat viimein kankaalta pois, ja Leena sanoi:
»Tuolla näkyy kartano, pyrkikäämme sinne. Herrasväet ovat useasti hyviä auttamaan köyhiä. Ehkä saamme siellä levähtää ja vaatteitamme kuivata.» Kiiruhtaen kulkivat he nyt eteenpäin siksi, kunnes tuli vastaan eräs mies, jolta Leena kysyi:
»Mikä on tuon kartanon nimi?»
»Se on Pöyhkeälä», vastasi mies, »ja siellä asuu eversti Pöyhkönen.» Vastauksen saatuaan Leena läksi taas eteenpäin ja joutui vihdoin kartanoon. Hän meni kyökkiin, kertoi siellä onnettomuutensa ja sanoi olevansa läpimärkänä sekä niin väsyksissä, että ei jaksanut mennä eteenpäin. Yksi piioista meni sisälle ja tuli samassa takaisin. Everstinna itse seurasi häntä ja sanoi, kääntyen Leenaan:
»Ei ole meillä yösijaa teille. Menkää tuonne kylään, se ei ole kaukana.»
»Eikö olisi mitään ruoan apua meille, hyvä everstinna?» kysyi Leena. »Meiltä kaikki varastettiin tuolla kankaalla, niin että nyt täytyy elää ihmisten armolla siksi, kuin tulemme matkamme päähän.»
»Yhdellä on yhdenlainen juttu, toisella toinen, se on vallan tavallista tuommoisilla», mutisi everstinna, »mutta anna hänelle, Mari, toki leipäpalanen. Minä en ikänä saata kieltää, vaan aina noille köyhille tulee jotakin annetuksi.» Leena otti leipäpalan surullisella, vaan kiitollisella mielellä vastaan, mutta Junnon silmät näyttivät synkiltä, ja heidän tultuansa ulos, sanoi hän katsellen Pöyhkeälän komeaa huoneriviä: »Hoh, hoh, tuolla rikkaassa komeassa talossa ei ollut köyhille mitään leposijaa, ja äitini sanoi, että herrasväki on köyhille hyvä. Mutta tulkaa, äiti, mennään pienimpään mökkiin tuolla kylässä, niin siellä varmaankin saamme yösijan, sillä he tietävät paremmin, kuinka tarpeellinen lepo on meille.»