Mikki oli äiditön lapsi, mutta hänen rakastavainen sydämmensä kaipaili äidin hellimistä, ja täti häntä helli niinkuin äiti, sillä hän oli ollut Mikin äitivainajan paras ystävä.
Mutta Pohjanlahden rantamökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne — siellä oli silmäpari kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin aamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja häntä nimitettiinkin »Kuuselan Kukaksi.»
Lyyliä nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin veisaavan:
»Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat, Puut vihriät verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan», j. n. e.
»Niin; paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää», sanoi Mikki itseksensä. Hän istui portaille, ja hänen tietämättään vaipuivat hänen kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle; täälläkin oli onnellisia ihmisiä.
Kraataritäti oli kyllä koetellut maailmaa, hän oli nähnyt päiviä sekä kirkkaita että pilvisiä, mutta hän oli näinä päivinä koonnut itsellensä hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan; vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun hän meni kättelemään ystäväänsä.
Mikki sanoi: »Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan kuin veisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen teitä.»
»Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä morsiuspuvussaan.» Näin lausui täti ja läksi kaljaa tuomaan sisälle.
»Lyyli, koska me häitämme pidämme?» sanoi Mikki.
Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: »Siihen on vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä.»