»Saatpa nähdä, että vielä itsekin tulen herraksi», sanoi Kalle.
»Eteenpäin, eteenpäinhän sitä aina täytyy mennä.»
»Ohoh! Älä pöyhistele, vaikka tuletkin eversti Pöyhkösen palvelijaksi», sanoi taas kolmas kumppani. »Entä jos joutuisit vielä pahaan pulaan. Kuinka sitte herraksi tulemisen kävisi?»
»Kuka minun pahaan pulaan veisi? Sinäkö? Katso vain itse eteesi!» ja nyt rupesivat kaikki ärjäsemään tuolle, joka oli Kallelle vastaan puhunut, niin että hän näki parhaaksi pötkiä tiehensä. Toiset jäivät vielä tyhjentämään olutpullojansa.
* * * * *
Pöyhkeälän puutarhaan oli rakennettu vähäinen huonerivi, johon Kylvö nyt oli saanut asuntonsa. Kokemäenjoki virtaili sen vieressä, vaan virran hiljainen kohina hämmentyi tuuleen, joka vinkuen raivosi puitten lehdettömissä oksissa. Kylvön huoneessa paloi kirkas tuli pesässä ja levitti lämpimän valonsa kamariin. Pesän edessä makasivat kissa ja valkoinen villakoira hyvässä sovussa lämmitellen kylkiänsä, mutta Kylvö ja Maissi istuivat kuunnellen Junnoa, joka kertoili heille elämänvaiheitansa.
»Paljon olet poika raukka nuorella iälläsi saanut kärsiä. Kuulimme jo kyllä yhtä ja toista Eurajoen kartanossa Mannin kirjeestä, jonka patruuna Helsingistä sai, mutta siitä ei kaikesta niin selvää saanut, kuin nyt sinun omasta suustasi. Hyvä vain, että sydämmesi on säilynyt puhtaana kaikissa vastoinkäymisissä, vaikka olit vielä oppimaton lapsi, kun orvoksi jäit.»
»Enoni, minä olin jo neljäntoista vuoden vanha poika. Olin siihen asti Helsingissä saanut oppia eräältä herralta, ja minulla oli äiti, joka Jumalan sanasta ne viisaat neuvot otti, jotka hän minulle antoi, eivätkä hyvän äidin opetukset ikänä unohdu. Monta kertaa, kun olen vääryyttä saanut kärsiä, on kova viha raivonnut sydämmessäni lähimmäisiäni kohtaan, ja heille olisin suonut mitä pahinta, mutta silloin on suloisena sävelenä kaikunut äitini varoitus: 'Poikani, muista, ettet vihaa kanna sydämmessäsi, vaan anna anteeksi, sillä viha on synti', — ja sydämmessäni riehuvat aallot ovat tyyntyneet, olen sortamiset unohtanut.»
»Mutta nyt, Junno, saat olla isäni luona, saat aina olla hänen apunansa puutarhassa», sanoi Maissi. Junno hymyili ja katseli Maissia ikäänkuin jotain korkeampaa olentoa, sillä neito, vaikka juuri puhjennut kukoistava kukka, oli hänen rakkaan äitivainajansa näköinen.
Valo pesässä oli heidän jutellessaan jo loppunut, ja Maissi sytytti tulen kynttilään. Juuri hänen sitä sytyttäessään aukeni ovi, ja hyviin vaatteisiin puettu mies astui sisälle.
»Hyvää iltaa!» sanoi mies. »Missä saisin kohdata everstiä?»