Ilta tuli, jolloin oli lähteminen paroni S—lle. Patruuna Palmu ja patrunessa ajoivat toisella hevosella, Manni Tyynen kanssa toisella. Kuu paistoi kirkkaana, tuhansia tähtiä tuikkaili taivaalla, ja härmäiset puut seisoivat somina valkoisessa viitassansa. Tyyne katseli luonnon kauneutta, ja kaikki oli hänen mielestänsä ylen ihanata. Hän oli niin onnellinen, kun istui Mannin sivulla, että olisi toivonut matkan kestävän hyvin kauan, mutta nytpä he olivat jo matkansa päässä, sillä tuossapa oli S—n kartano. Manni auttoi Tyyneä pois reestä, ja sitte he läksivät sisälle. Saatuansa päällysvaatteet yltänsä he menivät saliin, jossa paroni otti heidät vastaan. Hän saattoi patrunessan sohvaan istumaan, ja Tyyne meni muitten naisten joukkoon, loistaen parvessa ylinnä. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja mustissa hiuksissansa purppurainen nauha, jossa kiiltävät helmet kimaltelivat. Tässä puvussa hän näytti ylen sorealta ja kauniilta.
Paroni S. kulki huoneissansa kohteliaasti puhutellen kaikkia vieraitansa, mutta hänen silmänsä katsahtivat useasti yhdelle suunnalle — sinne missä Tyyne istui.
Palvelijat kävivät edestakaisin salissa tarjoten virvokkeita, ja kun ensimmäiset herkut olivat nautitut, kuului viulujen soitto. Nuoret herrat kokoontuivat vähitellen salin keskelle, ja vetäen hansikkaat paremmin käteensä he katsoivat neitosten parista itsellensä sopivan kumppanin, jota sitte menivät pyytämään kanssansa tanssiin.
Paroni meni nyt suoraan lattian toiselle puolelle, sinne missä Tyyne istui, ja samassa pyörähti tuo sorea pari keveästi ympäri salin, ja toiset seurasivat heidän esimerkkiänsä. Toisen kerran näemme taas Tyynen pyörähtelevän lattialla, vaan nyt Mannin kanssa. Hän näyttää onnelliselta, nyt olisi hän tanssinut vaikka kuinka kauan.
Rouva P. ja rouva T., jotka aina paljon tiesivät maailman asioita, puhuivat juuri keskenänsä näistä kahdesta. »Näetkö», kysyi rouva P., »kuinka ihastuneelta Tyyne näyttää? Saapa nähdä että 'kotokissa hiiren vie'. Sanoppa minua valehtelijaksi, jollei tuo kaunis maisteri Salo saa häntä vielä omaksensa ja patruunan koko rikkautta myötäjäisiksi; paroni saa rukkaset, että häilähtää vain.»
»Äläpä sano», virkkoi rouva T—, »Tyyne on vartonut vain paronin kosintaa eikä ole muista huolinutkaan. Minun tyttäreni kuuli juuri pappilan Sannilta, että Palmun emännöitsijä-mamselli oli puhunut hänelle Tyynen sanoneen, että hän ei ikinä ota muuta kuin vapaasäätyisen miehen; ja saatpa nähdä, että tuota pikaa saamme häät.»
Niin kuiskailivat rouvat, mutta Manni seisoi kynnyksellä, nojaten oveen. Hän katseli Tyyneä ja ajatteli: »Tosiaan hän on kaunis, niinkuin ruusu, joka kukkasten joukossa kauneimpana loistaa, mutta — hempeämpi ruusua on kuitenkin kaino lemmenkukka puron rannalla, ja hempeämpi Tyyneä on Maissi tuolla Kokemäenjoen rannalla.» Patruuna herätti Mannin hänen ajatuksistansa, sanoen: »Lähtekäämme nyt jo kotiin, ilta on joutunut.» Mutta samassa tuli paroni ja pyysi heitä viipymään vähäisen, sillä viimeinen katrilli oli vielä tanssittava. Nyt hän viittoi viulunsoittajille, että alkaisivat soittaa, ja seisoi kohta, Tyyne sivullansa, katrillia alkamassa. Sillä ajalla, kuin toinen puoli katrillin tanssijoista pyörähteli lattialla, istui paroni jutellen Tyynen kanssa, kunnes oli heidän vuoronsa mennä tanssimaan. Mitä he juttelivat, sitä ei kukaan kuullut, eivät nuo kaikkitietävät rouvatkaan, mutta tavallisuutta pikemmin katrilli loppui. Paroni näytti vakavalta, eikä toivo enää loistanut hänen silmistänsä, niinkuin tanssin alussa.
Paronin vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät kukin pois. Kotiin tultuansa sanoi Manni Tyynelle: »Minä pelkään paronin saaneen sinulta rukkaset, sillä hän oli varsin muuttunut viimeisen katrillin tanssittuansa. Hän on jalo mies, oikein sinun vertaisesi, Tyyne; olisin suonut sinut hänelle.»
»Minä en häntä rakasta enkä sen vuoksi tahdo häntä ottaa», vastasi
Tyyne.
»Et suinkaan ilman rakkautta, mutta en ymmärrä, miksi et häntä rakastaisi. Hän on korkeasukuinen, kaunis ja kaikin tavoin ylevä mies. Jokaisen neidon pitäisi tämänlaiseen mieheen rakastuman, jos vain sydämmensä vielä on vapaa.»