»Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua», sanoi Lyyli, »minä en sitä voi uskoa», mutta siitä huolimatta vieri kyynele toisensa perään hänen silmistänsä, ja täti lausui:
»Nuoret, taivaallanne on pilviä — onko ukkosen, rakeen vai sateen pilviä, sitä emme tiedä, kukatiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka pian haihtuvat pois, — mutta mitä ovatkin ja mitä tulleekin, niin ottakaa nöyryydellä vastaan, kysellen kaikessa Jumalan sanaa ja omaatuntoanne, ja jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin oikealle tielle.»
»Kiitoksia, täti, neuvostanne», vastasi Mikki. »Mutta minähän olen nyt viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua kutsumaan Lyyliä maanantaina nuotalle.»
»Kyllä minä valmis olen», vastasi Lyyli. »Voi, jospa tulisi nyt oikein kaunis ilma! Silloin meidän olisi hupainen merellä olla. Mutta lähde nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa.»
»Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun», sanoi Mikki ja läksi kotiin kulkemaan.
Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla, vaan kulki eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki. Ainoastaan matkan keskivälissä, siinä missä Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hiljakseen kulkea portaitten yli, koska salmen syvyys ammotti hänen sivullaan; vaan sitte hän riensi taas kiireesti polkuja pitkin, kunnes joutui kotiin. Niemen ukko tuli häntä vastaan, sanoen: »Kauan olet viipynyt.»
»Niin, minä olin Kuuselassa ja kraataritädillä.»
»Hm, oli kai hupainen olo Kuuselassa?» Ukko katseli terävin silmin Mikkiä sekä jatkoi: »Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne ainaiseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi — häh?»
»Kaisun? Häntä en ikänä ota!»
»Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita päättämään. Ajattele nyt tätä asiaa. Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen. En sinua tietysti tähän naimiseen pakota, vaikka se olisi mieleni mukainen, löytyypä niitä muitakin rikkaita talontyttäriä.»