Pappila oli kauniin järven rannalla, ja toisella puolen salmea pilkoitti koivikossa valkoiseksi maalattu talo. Osottaen sormellansa tätä taloa kohti sanoi Nikku Mannille: »Katso, tuossa valkoisessa talossa on minun onneni. Siellä Niemelässä asuu Salli Pohjantähti.»
»Salli Pohjantähti! Sen nimen olen kuullut jolloinkin. Hupaista olisi häntä nähdä.»
»Huomenna jo näet hänet», sanoi Nikku. »Toista hänen vertaistansa ei löydykkään, jos ei juuri hänen ystävänsä, tuo ihana neito, josta Helsingissä sinulle puhuin.»
Manni ja Nikku kävelivät ulkona jutellen ja nauttien kesäilman kauneutta, kunnes tultiin kutsumaan heitä illalliselle; vaan illalla, kun olivat hyvää yötä toivottaneet rovastille ja ruustinnalle, kesti heillä vielä juttua aina puoliyöhön asti.
Aamulla heidän herättyään paistoi aurinko jo korkealla taivaalla. Nikku iloitsi siitä, että päivä oli kirkas, sillä: »Niemelässä», sanoi hän, »on vähän huoneita, mutta kauniilla ilmalla sopii vierasten istua ulkonakin Niemelän kauniissa puistossa.»
Nikku läksi aamupäivällä Niemelään, mutta Manni meni sinne rovastin ja ruustinnan kanssa kuuden aikaan iltapuolella. He läksivät veneellä ja pian olivatkin vähäisen lahden poikki soutaneet. Rannalla oli Nikku heitä vastassa. Hän sanoi Niemelässä olevan jo paljon vieraita, ja Mannille hän kuiskasi: »Varo vain sydäntäsi! Pelkään, ettei ole rahtuakaan sinulla tallella, kun jätät Niemelän.»
»En olekkaan vaarassa, siitä vaikka vetoa pitäisin», vastasi Manni.
»Noh pidetäänpä vain», sanoi Nikku, »ja päätetään, että minä, jos voitan, saan häissänne lukea vihkisanat, vaan jos toisin käy, tulet sinä Sallin ja minun häihini meitä vihkimään. Eikö niin?»
»Olkoon vain niin», vastasi Manni hymyillen.
He menivät nyt sisälle, ja Nikku saattoi Mannin paronittaren luo, esitellen hänet. Sitte hän vei ystävänsä morsiamensa tykö ja sanoi: »Tässä, Salli, näet parhaan ystäväni.»