»En», vastasi Maissi, »minä olen jo pian aikonut lähteä kotiin.»

»Kun vain kotoani pääsen», kuiskasi Manni, »tulen Pöyhkeälään, jos nyt tahdot antaa minulle yhden muistokukan kiehkurastasi.» Maissi taittoi kukkasen ja antoi sen orpanallensa. Manni tallensi sen ja kiiruhti jäähyväisiä sanomaan.

Nikku saattoi Mannin pappilaan ja palasi sieltä takaisin Niemelään, mutta Manni ajoi täyttä laukkaa Eurajoelle päin. Hän ajoi yöt ja päivät, kunnes joutui Eurajoen kartanoon. Ensi kerran hän tuli kotiinsa, niin ettei kukaan ollut häntä vastassa. Hän tuli eteishuoneeseen, otti vaatteet päältänsä ja aukaisi sitte varovasti salin oven. Siellä istui Tyyne itkien, nojaten kaunista päätänsä käsiänsä vastaan. Nähtyänsä Mannin hän lausui: »Ah, Manni! Olipa onni, että tulit. Isäni on sinua odottanut malttamattomuudella. Hän elää vielä, mutta ei jaksa enää puhuakkaan oikein selvästi, ja tohtori sanoo, että isä sairastaa viimeistä tautiansa.»

»Menkäämme häntä katsomaan», sanoi Manni.

He menivät sairaan huoneeseen. Patruuna hengitti raskaasti vuoteellansa,
silmänsä olivat kiinni; hän ei nähnyt, että Manni tuli huoneeseen, mutta
Manni kuuli, kuinka hän hiljaa sanoi itseksensä: »Aika rientää loppuun.
Voi jospa Manni tulisi!»

Manni lähestyi hänen vuodettansa sanoen: »Setäni, tässä olen.»

Patruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän otti Mannin käsiin kiinni, lausuen: »Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi. Minun poikani! Sinä olet aina — — minulle — iloa tehnyt.» Sitte hän sanoi vielä: »Tyyne, rakas lapseni, tule tänne», ja tarttuen tyttärensä käteen kiinni hän puhui: »Lapseni, te olette olleet rakkaat kasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun asti.» Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin poskilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui lempeästi katsellen heitä: »Jumala teille antakoon siunauksensa!» — Sitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen.

Suuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse kartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä toinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille patruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa olleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen toivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin, vaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset olivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He kaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet kaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen. Tämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: »Vielä vähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy muutoksen tapahtua.» Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä viimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta.

Hän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa Maissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. — Laulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni kuunteli sitä ajatellen itseksensä: »Sinä, lintunen, olet onnellinen, kun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään! Nyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.»

Hänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen olallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: »Veljeni, kasvinkumppanini, etkö tahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset niinkuin ennen — vaan ei — älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. — Kuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee — vaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan luokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi omaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö silloin ole onnellinen?»