* * * * *
Onnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät ihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä syyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi hoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia aukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: »Kuulkaa syntymämaani honkain huminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen pois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla — Isäni! Äitini! Siskoseni! Jo tulen» — — — —
* * * * *
Nuori honkanen humisee nyt Junnon haudalla; sen ovat Manni ja Maissi siihen istuttaneet, sillä Junno oli niin eläissänsä määrännyt. He ottivat sen Salosta, kaksoisveljesten ensimmäisestä kodista.
MUISTOJA NAANTALISTA
eli
VANHAN TÄDIN KERTOMUS.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomiksi jäimme. Useasti kyllä näin äitini ja sisarteni itkusilmissä tuumailevan keskenänsä, mutta kun kysyin: »Mitä itket, äiti kulta?» silloin hän hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas tyytyväinen.
Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja kun armovuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodin, joten saimme asua oman katon alla.