"Onpa varmaankin sinulla onni", kuiskasi Lyyli vastaukseksi, "näyttääpä ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin".
Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa, Sannakin jo vähäisen heitä ihmetteli, eikä Kaisun hampaat enään aina näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulista poissa.
Ilta tuli, ja meidän kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa, vetivät apajansa ja saivat kiiltävät silakat. Tätä tekoa tekivät puoli-yöhön asti; täällä ei hämärä heitä estänyt työtänsä tekemästä, sillä yö on valoisa niinkuin päiväkin, aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan kauniina kesä-yönä.
Kun toisen päivän aamu koitti, läksivät meidän kalastajat runsain saaliineen majoillensa, jossa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja pantiin vielä aika voin-könttä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkku-ruoka ylhäisten pöydällä. Iltaisensa nautittua levittivät he nuotan kuivamaan ja menivät väsyneinä levolle.
Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti, jolloin meidän kalastajien oli kotia lähteminen.
Kalat ja kapineet kannettiin veneisin, ja viimein menivät kalastajatkin. Vieno myötä-tuuli liikutteli lainehia, ja veneet purjeinensa olivat ikään kuin joutsenet aalloilla.
IV.
Juhannus-aatto.
Juhannus-aaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisena taivahalla kello 4:ltä, jolloin Sanna, Niemen emäntä-piika, heräsi. Sanna kiiruhti askareihinsa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat puhtaaksi huhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan täydessä työssä, hymyili hän sanoen:
"Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. Aamu-työ kultaa kukkaroon kuljettaa".