Kokkolainen näytti vähän ala-kuloiselta, mutta nyt rohkaisi hän mielensä, ikään kuin olisi miettimisensä joutunut päätökseen. Hän meni taas tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti Kokkolaisen mentyä sanonut: "Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini omaksensa tahtoo, eikö täällä toista ole?" Vaan kuultuansa, että ei toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: "Muistaakseni kumppanini häntä nimitti Kuuselan Kukaksi".
"Se oli Lyyli!" huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta, mutta nyt tuli Kokkolainen sisälle. Ikään kuin takka putosi hänen sydämmestään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:
"Suokaatte anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin minä tuolla ulkona, mutta hän ei ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne".
"Kyllä me jo tiedämme kaikki", vastasi Kuusela, "enkä tiedä parempaa neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne pyytää ai'otte".
Tämän lausuttuansa sanoi hän jää-hyväiset vieraillensa, jotka eivät mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan tienoilta. Pian istuivat he re'essä. Kokkolainen huimasi piiskalla hevostansa, ja hyvää kyytiä läksivät he pois. Vähän aikaa vielä kuului ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle joutui se ja taukosi viimein vallan.
VII.
Surmasalmella.
Talvi oli ollut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt oli Elokuun ensi päivä. Kraatari-tädin huoneessa istui Lyyli kangas-puitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan; vihdoin puhkesi hän puhumaan sanoen:
"Oi äitini! Tänä päivänä lupasi Mikki isällensä sanoa, että hän on päättänyt ottaa minun vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ett'ei ukko siihen päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän toki köyhyyteni tähden minua noin vihaa, mutta vaikka emme toisiamme saisikkaan, niin rakastan kuitenkin aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä tavaroita, koska meillä on voimia ja taidamme työtä tehdä. 'Isä saa yksin jäädä taloonsa, ja me saatamme itsekkin kodon itsellemme valmistaa', näin sanoi Mikki".
"Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujana seiso, eikä onni siinä kodossa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän minä Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko teille siunaustansa anna".