Tupaan tultuansa meni hän, punastuen korviin saakka, vieraille olutta tarjoamaan, vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, kummastus oli selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa, mutta he joivat olutta, jota Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä, vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätäyntyi Kokkolainen ja nousi istualta sanoen:
"Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni, se on hyvin irstainen".
Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo putkahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: "Mitä tämä merkitsee? tuossa tytössä ei ole rahtuakaan sen Kuuselan Kukan näköä, jonka minä markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär". — Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa näki hän Lyylin, joka seisoi portilla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:
"Ahhaa: täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempaa tytärtä, mutta ei siitä, ukko, mitään tule". Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:
"Hyvää iltaa Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi olen minä tänne tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain puhuin että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni oli suuri, kuu sinun siasasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähänkään näköisesi, mutta —".
Lyyli keskeytti hänen puheensa sanoen: "Kuuselassa ei ole muuta tytärtä kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotoni on Kuuselan maalla oleva matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo, eikä muuta kultaa, kuin auringon kultainen loiste".
Nytpä meidän Kokkolainen tuli somaan pulaan, hän oli joutunut yhdestä pahasta toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: "Niin, kyllä sen näen, Rusko parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja Kuuselan Kukka minun hylkää; hullu, että tänne tulinkaan!"
"Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette tekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas, josta haaveksitte, se olisi kelvannut".
Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neiden niin kauniin ja suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestä: "Tyttö! minä tahdon sinun omakseni, vaikka olisit köyhempi, kuin oletkaan. Minä hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan rikkaudestani, jos sinun omakseni saisin".
Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: "puhuuko suunne mitä sydämmenne ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla". Sitte sanoi hän hyvästi eikä odottanut enään Kaisua, vaan läksi kotia.