Muutto.
Muutamia päiviä oli kulunut sitte, kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.
Nyt on lauantai-ilta ja Lyyli lakaisee puhtaaksi vähäistä ruoho-pihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistavat taas hohtavana hänen poskillansa, ja hän näyttää onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti tervehtien Mikkiä vastaan; sitte istuivat he portahille, sillä ilta oli ihana, Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyyneelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Meidän nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: "Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?"
"Minä en sitä vastaan ole", vastasi Lyyli, "jos äitini vain lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minun Jumalan avulla kuolemasta pelastit".
"Mennään äitisi luo", sanoi Mikki. "Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan". He menivät sisälle, ja Mikki lausui: "Täti hyvä! Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos tätä vastaan olisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi".
"En tiedäkkään, se on tosi", vastasi täti, "enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi, kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan, vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli, Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni elohon saatti. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni monin-kertaisesti; ehkä äitin siunaukset saattaa johonkin määrään isän siunauksen palkita".
Kiitollisilla sydämmillä syleilivät nuoret äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. "Mutta", sanoi hän, "jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon toki tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan".
Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jää-hyväiset ja läksi kotia. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneesen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: "Isäni, kasvattajani! viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikäätte ja punnitkaatte asiaa, älkäätte kieltäkö, sillä tänä iltana otan minä kuulutuksen ja viimeisen kerran olen teidän suostumustanne pyytävä. Katkeraa on jättää koto, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni! jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto — ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän minä kotoni, jos sinä, isä, niin vaadit, jos ei sinun sydämmesi pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeesen, jossa hänen äitinsä serkkukin on".
Ukko ei mitään puhunut; hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä kanssa, vaan vihdoin sanoi hän toki:
"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut, ei pidä kenenkään sanoman Niemen ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häälyy".