Mun lauluni, kun kajahti,
Toi ystäväni luokseni;
Mä hänen omakseni sain
Ja jouduin kauas kodostain.
Vaan vaikka koti-tienoilta
Mä jouduin kauas armailta,
Niin sinne toki mieleni
Ja aatteheni lentävi.
Ja jospa sinne joutuisin
Mä kerran vielä takaisin,
Niin laulaisin mä ilolla;
Oi kallis, kaunis Pohjala!
Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten istualta sanoi hän itseksensä: "Lyylin ääni. — Sydän, miksi pehmenet? Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan". — Ukko läheni nyt taloa — ja mikä näkö — siellä istui ruoho-pihalla lehevien puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset poimivat voi-kukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.
Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruo'an apua. Lyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:
"Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt".
"Kyllä", vastasi Lyyli, ja käski sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista rupesi huutamaan: "äiti, äiti! älä jätä!"
"Älä huuda, Maiju", sanoi Lyyli, "vaan tule sisälle — ja Mikki tule sinäkin".
Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. "Tuommoinen oli minunkin Mikkini piennä", ajatteli ukko. Sisälle tultuansa käski hän poikaa luoksensa, kysyi hänen nimensä ja koetti kaikin tavoin häntä miellyttää.
Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon syliin, kysyen: "Mistä sinä olet?"