"Nyt varmaankin aina olette meillä", sanoi Lyyli. "Oi Mikki! nyt olemme niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa".
"Tiedän minä", lausui Mikki, "koska vielä onnellisemmat olemme — silloin kuin kaikin Mittumaari-iltaa vietämme Pohjanlahden rannalla".
Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä Mittumaariksi Kraatari-tädille, jonka vuoksi täti jo ennen oli lähtenytkin kotia, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastensa lapsien tuloksi.
Mittumaari tuli, ja Kraatari-tädin huone oli taas Juhannus-aattona koristettn niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa Täti ja Niemen ukko sekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisna istuivat he tässä vielä myöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja ja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle laski.
* * * * *
Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän koti-tienoillansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli onnellisna.
Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä. Rauhallisna, niinkuin tyyne kesä-ilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että: Jumalan pelko, rakkaus ja työ onnen tuo, vaan ei peritty rikkaus.