Mökin asukas oli kraatarin leski. Kraatari oli eläessään rakennuttanut huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle kaikki kraatarin-työt, mitä isäntä tarvitsi. Kraatari itse oli jo kauan ma'annut turpeen alla, vaan leski eli kraatari-täti (niin häntä aina tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apu-päiviä Kuuselaan, aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan teki hän kraatarin-työtä sekä koulutti lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.
Kraatari-tädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes taisi aapisensa, katkismuksensa ja piplian-historian, muuta ei tätikään taitanut. Lomahetkinä oli Mikki saanut vähäisessä ruoho-pihassa leikitellä kraatari-tädin ainoan tyttären, pienen Lyylin, kanssa. Tuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli kevät-iltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se levolle meni, ja kun se oli laskenut, että ei muuta näkynyt, kuin punertava taivas ankean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi iloisesti: "Aurinko nukkuu meressä, minä näin, kun se levolle meni".
Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulun käynti loppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraatari-tädin luona kulki hän yhä vain.
Mikki oli äiditöin lapsi, mutta häntä rakastavainen sydämmensä kaipaili äitin hellimistä, ja täti häntä helli, niinkuin äiti, sillä hän oli ollut Mikin äiti-vainajan paras ystävä.
Mutta Pohjanlahden ranta-mökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne — siellä oli silmä-pari kirkkahampi kuin tyyne merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin aamu-rusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikki-kumppani, kraatari-tädin kahdeksantoista-vuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja nimitettiinkin "Kuuselan Kukaksi".
Lyyliä nyt vaadittiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin veisaavan:
"Ne niitun kukat korjat
Ja laiho laaksossa,
Niin ylpiät yrttitarhat,
Puut vihriät verassa,
Ne meilIen muistuttavat,
Suurt' hyvyytt' Jumalan", j.n.e.
"Niin, paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää", sanoi Mikki itseksensä. Hän istui portaalle, ja hänen tietämättään vaipuivat kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle; täälläkin oli onnellisia ihmisiä.
Kraatari-täti oli toki koettanut maailmaa, hän oli nähnyt päivät sekä kirkkaat että pilviset, mutta hän oli näinä päivinä ko'onnut itsellensä hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan; vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun hän meni kättelemään ystäväänsä.
Mikki sanoi: "Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan, kuin veisasitte, tuolla portahilla, ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen teitä".