"Ei sinun tarvitse enään itkeä sitä, ett'et rustholliin pääse. Kyllä minä menen matkoihini".
"Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, ett'en ota Jussilaa, ja sitä itken, että tuosta nyt syntyy eripuraisuus kotihimme. — Kun sinä tulet kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä".
"Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi — kyllä ymmärrän —"
"Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? — Ilolla sekä isäni että äitini siihen suostuisivat; vaan minua ei kukaan voi pakoittaa menemään Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. — Kylläpä minulla on voimia tallentaa tuo rakkauteni jonnekin sydämmeni soppehen, en sitä sinulle tyrkytä; mutta vast'edes saat nähdä, että väärin olet minua tuominnut".
Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä, vaan tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä tulvailemasta.
Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:
"Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! mieleni oli niin toivoton, ett'en huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa kohtaloa, mikä sinulle oli tarjona, — ja itseäni, — minua, jolla ei ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta — niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä. Kotovävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, mitenkä olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle".
"Tuohan vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, — ja vähän kaikellaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani".
"Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin minäkin tänne tullessani — olihan minulla jo koko rikkaus tuossa aiotussa uudisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei minulla siihen vielä ollut edes nurkkakiveä, ja siksihän tuo sinun puheesi Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se minusta näytti ainoastaan tuulen-tupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulen-tupaa. Pyydän patruunaa antamaan minulle palveluksestani eroa, jotta syksyyn saattaisin valmistaa meille asumuksen".
"Asumuksen, joka on varsin meidän omamme. Sehän on paljon hauskempaa, kuin jos minun olisi ollut kotia jääminen".