"Entäs Jussilaan — eiköhän toki sinne olisi hupainen mentävä? — häh!"
"No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut".
"Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen kerta".
"Niin ehkä, jos lisäät 'tällä erällä', mutta vast'edes".
"Vast'edes — no niin — sehän on taas sen ajan murhe".
Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei kartanon vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan. Vahdin haukunta herätti heidät noista rakkaista tulevaisuuden unelmista ja Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan palaisi, huudahti nyt:
"Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? —
Lähde nyt jo pois!"
Jaakko kiiruimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:
"Liisu, pysy vakaana päätöksessäsi — ole minulle uskollinen!"
"Totisesti uskollinen! — siihen saat luottaa!" oli Liisun vastaus.