Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta — lienee tuo ollut ilmankin syy, sillä sehän kävi yhä raskaammaksi; mustia pilviä kokoontui taivahalle, etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä ja yhä yltyi humina tuossa tuuheassa kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin mietteisiin vaipununna, ett'ei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä sateen-kuuro hänen ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti aivan synkältä.
Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, — mutta olihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista — niin luuli Jaakko, vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut mitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.
Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään, riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa. Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalliimman tavaransa, viulunsa, ympärille.
"No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?" kysäsi Jaakko.
"Ai'on mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni sinua — sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät. Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen — ja niin kaunis — eikö ole? häh! Hänelläpä on niin punaiset posket ja huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä".
"Niinpä kyllä", — vastasi Jaakko ja lisäsi ikään kuin itseksensä, mutta toki niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: "soisinpa hänen vähemmin hohtavan, ett'ei pistäisi kaikkien vanhojen leski-rusthollarien silmiin. En saata enään olla onnellinen".
"No mitäpä nyt tuumaat — älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti, viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa — eroittaa kullan hopeasta; tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta jätät hänen, — Luota tyttöön! sen neuvon minä annan ja sitten tulen varmaan sinun ja Liisun häihin, soittamaan tätä rakasta viuluani". Niin sanoen painoi Mikko viuluansa rintaansa vasten ja lausui vielä: "Olin minäkin ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni turmeli onneni — nyt ei ole minulla enään muuta rakastettavaa kuin tämä — viuluni".
"Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, ett'en ole onnellinen. — Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka nykyisin mielessäni kuvitteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi — minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin emännäksi olisi päässyt. Kuusen alla seisoessani tuli mieleeni, että paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni; hän on kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi — mutta luulenpa toki, ett'en saa Liisua mielestäni — en milloinkaan".
"Jopa joutavia juttelet — sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja katso ett'et suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen tuo. — Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani".
Jaakko oli vaiti vähän aikaa, vaan sanoi sitte: Kyllä käsitän neuvonne hyväksi ja halusta sitä seuraankin — mutta Mikko, kertokaa elämästänne minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan ole oikein selvää saanut elämän-vaiheistanne".