"Muori hyvä", lausui Mikko, "älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten usein käy siten, että, kun ne pitkistyy, niin ne mutkistuu ja vihdoin tulee niistä kaiketi loppu".
"Sitä juuri toivon ja vaadinkin".
"Kuules — muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä eroita rakastavia — se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin sanonpa toki Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni".
Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta pehmitti muorin sydämmen — ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.
"Hm — kummallista", sanoi muori ikään kuin itseksensä ja lausui sitten Mikolle: "Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän. Tällä kertaa toki ei enempää tästä asiasta lausuta; tule nyt päivälliselle".
Vakaana lähti muori tupaan ja sanoi sinne tultuansa:
"Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin otat pestin".
Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti huomasi, että sieltä apu oli tullut.
Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen lähti Kustu
Jaakon kanssa kartanoon ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.