"Vai niin", sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita, veitikkamaisia silmiä. "Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja palveliani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona tarvitse".
Hymyillen vastasi Kustu:
"Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän korsi, ja kun viikatteellani sivallan — hei! silloin heinä jo maassa makaa".
"Saatko laitumelta hevosen pian kiinni? vai nahjustatko kauan niitä hakemassa?" kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan kanssa.
"Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni".
"No, jos nyt olet vähän sinne päin, kuin sanonut olet, niin kyllä minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan".
"Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi", virkkoi Kustu vielä; "semmoisiksi ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä sopivat vaikka klasii-hansikkoihin".
"Pidetään varalla, ett'eivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta mitä sitten palkaksi vaadit?"
"Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihinkä kelpaan", vastasi Kustu ihan nöyrästi.
Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen: