– Eikö Manda saa antaa teetä kupillisen noille pojille?
– Kyllä, kyllä lapseni.
– Istukaa tänne kyökkiin, – sanoi Solmia marjapojille, – te saatte teetä. Oi, kuinka hyvältä nämät mansikat tuoksuvat!
Pojat jäivät teetä odottamaan, ja pruustinna sanoi kyökkipiialle: – Mukavaa, että saimme marjoja, nyt ei tarvitse muuta jälkiruokaa laittaa illaksi.
Solmia meni tarjoamaan kumppaneillensa mansikoita, ja he kyllä pian tekivät niistä suoraa. Sitte rupesivat jälleen juoksemaan. Marjapojat tulivat pihalle, mennäksensä kotia, mutta jäivät nytkin katselemaan lasten leikkiä. Joju ei muistanut suutansakaan kiinni panna, vaan oli se ihastuksesta jäänyt raolleen; hänen tummat silmänsä oikein säkenöitsivät, ja hän olisi niin halusta lähtenyt joukkoon, kun olisi tohtinut vain.
– Meitä on liika vähän. Sakki, tule mukaan, ja sinä toinen poika, etkö tahdo juosta? Sittenhän saisi nimismiehen Einokin kumppaneita.
Sakki piilotti päänsä tikapuitten taakse eikä puhunut mitään, mutta kun Solmia toisti pyyntönsä, sanoi hän: – En minä kehtaa.
– Kyllä minä tulen, huudahti Joju iloissaan.
– Kuinka sinä noita käskit, – sanoi nimismiehen tyttö, joka oli jo kahdentoista-vuotias.
– Ovathan ne puhtaissa vaatteissa, ja sitten ne ovat kilttejä lapsia, ja äiti on sanonut, että kaikkien kilttien lapsien kanssa saa leikitellä, – vakuutti yhdeksänvuotias Solmia, ja rupesi enemmän asiaa ajattelematta asettamaan tovereitaan pariksi. Itse hän piti Jojun.