– Kuules, Eriika, kentiesi olisi sentään paras puhua Leenalle aikomuksestani. Minä tietysti en hänen mieltänsä kysy, mutta sopisipa mainita, mitä olen päättänyt.
– Olisi se minunkin mielestäni sopivaa; saatathan sinä, kun Leena makuuhuoneista palaa, ilmoittaa sen hänelle.
Mellilä katsoi lautasellensa ja söi. – Annappas minulle kupillinen olutjuustoa, Eriika, ei juustoa, vaan heraa, minua vain janottaa. Kiitos, se maistui hyvältä; olutjuusto on oikein sopivaa näin, kun on kylmä ilta. Leena keittää sitä erittäin hyvin.
Sisarukset nousivat ruoalta. Leena tuli korjaamaan ruoan tähteet ja viemään ne kyökkiin.
– Kuule, Eriika, puhu sinä nyt sopivalla tavalla tuosta pojasta Leenalle.
– Minäkö?
– Niin, minun täytyy mennä vähän polttelemaan kammariini, se maistuu niin hyvältä näin ruoan päälle.
Mellilä poistui kammariinsa, ja Eriika jäi tuumimaan, miten saattaisi alkaa tuota vaikeata esitystä. Leena oli jo tullut ikään kuin perheen jäseneksi. Jos hän oli pahalla tuulella, niin oli sisarusten rauha häiritty, mutta onneksi se tapahtui ani harvoin, sillä yleensä hän oli mitä hyvänluontoisin vanha neitsy.
– Leenan ruoka oli taas niin hyvää. Rehtorikin sanoi, että olutjuusto oli erittäin onnistunutta. Ajattelimme tässä juuri, miten moni lapsi saa kärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa yhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.
– Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa, ettei siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, – lisäsi hän, silitellen norkoilevaa kissaa.