– Mennään vain yhdessä ja ollaan hyvät ystävät.
– En mene. Nyt lähden kotia. Tule sinäkin, mennään yhdessä kaupunkiin. Ensimmäisistä marjoista maksetaan siellä aina enemmän kuin maalla.
– En tule, minä tahdon viedä ensimmäiset marjani pappilaan. Kun näkevät tuohiseni, niin kaikki ilostuvat, ja ensi kerralla saan kupillisen kahviakin, ja sitten ottavat minulta marjoja koko kesän, vaikka kuinka paljon veisin. Monen täytyy tuoda pois marjansa, kun niitä on runsaasti saatu, mutta minulta ottavat aina.
– Kai maar he sinulta ottaisivat, vaikka ensimmäiset kaupunkiin veisit.
– Ei, he ovat pyytäneet minua tuomaan heille varahimmat.
– Mistä hiidestä sen tietäisivät, että sinä minun kanssani kaupungissa olet ollut?
– Tiedänhän itse.
– Hm. Niin no, ehkä se olisikin paha, ettet sinä veisi, en sitte kehoitakaan sinua enään kanssani tulemaan mutta minä en ole milloinkaan pappilaan vienyt. Lähden pois jo, tuohiseni on vallan täynnä.
Sakki kävi alakuloiseksi. Jojun puhe teki hänen miettiväiseksi. Hän tunsi, että toverin kodissa elettiin toisin kuin hänen kodissaan, hän tunsi ettei Joju kokonaan ollut itse syypää pahuuteensa, mutta hän ei tietänyt, miten asiaa voisi parantaa, ei mistä pahe tuli, hän tunsi vain hämärästi, että jotakin nurjaa oli olemassa. Hän huokasi ja sanoi ääneensä:
– Joju parka!