– Voi, miten hauskaa!
Sakki katsoi Solmiaan ja punastui vähän. – Kylläpä tulitkin iloiseksi.
– Tietysti, sanoi tyttö aivan levollisesti.
– Kai maar sinä Jojua olet kaivannut? – sanoi pruustinna veljelleen.
– Sanomattomasti! Oli hänestä tosiaan usein vähän huoliakin, kun hän oli niin vilkas ja monesti teki ajattelemattomuudessa pieniä urhotöitä, jotka eivät koulupojalle sopineet; mutta jos hän olikin pieni pilvenhattarani, oli hän myöskin auringonsäteeni, ja häntä kaipaan kuten kadonnutta kevätpäivää.
Sakki kysyi, saisiko hän mennä kertomaan Jojun vanhemmille, mitä kirjeessä oli.
– Kyllä, mene vain.
Sakin mentyä sanoi rehtori: – Poika on pitänyt niin hellää huolta Jojun vanhemmista.
– Vieläkö Marjaniemi tahtoo talonsa myydä? – kysyi Eriika. – Olen aina toivonut, että veljeni ostaisi sen talon. Siellä saisimme olla kesät teidän lähellänne, ja Jojun vanhemmat saisivat asua siellä. Matti on jotenkin kelpo mies, hän on vanhastaan tottunut maan työhön, ja kentiesi te antaisitte Hanneksen meille, niin panisimme hänen sinne vanhan ukon apulaiseksi.
– No miksi ei, jos siksi tulisi.