"Jaksaako setä vielä tehdä salvumiehen työtä?"
"Kyllä, mutta aikasemmin syksyllä hän oli puistossa puutarhurin kanssa puita istuttamassa monta päivää."
"Saako sinne puistoon meikäläisetkin mennä?" kysyi Martta.
"Saa, tulevana kesänä minä sinun sinne saatan", sanoi Severi.
"Siitä lupauksestasi jäät pitkään velkaan."
"Kyllä kesä pian tulee, johan syksy loppuu ja kun talvessa ollaan, silloin sitä jo kevättä odotetaan."
"Hm. — Pian sinä vuoden läpi pääset", sanoi Martta, joka juuri oli tuuminut, että aika ehkä kuitenkin pitkäksi kävisi vieraalla.
Päivä kului ja Severin täytyi lähteä, ennättääksensä Impelään ennen iltaa. Hänestä ei muutto ensinkään ikävältä tuntunut, sillä eipä Impelä ollut kaukana Hämeenlinnasta ja olihan Viirisen röökinäin aina tarvis ajella maatalonsa ja kaupungin väliä; siis Severi tiesi pian jälleen näkevänsä omaisiaan. Äiti kuitenkin antoi hänelle muutamia varoituksia evääksi ja sitten poika lähti.
Illalla meni Haalmanska saattamaan Marttaa Viirisen neitien luo, issikalla ajoivat, kun arkkukin oli vietävä. Erittäin mukavalta tuntui tuo keikkuminen ajurin vaunuissa ja pian päästiin röökinäin talon kohdalle. Uih, miten komealta se talo näytti! Marttaa oikein vilutti, kun ajatteli, että hänen, maalaistytön, tuli elää ja olla tuossa suuressa, valaistussa talossa. Mutta nyt oltiin pihassa, eikä ollut aikaa miettimisiin. Martta maksoi ajurin, nosti arkkunsa porstuaan sekä meni sitten tätinsä perässä kyökkiin. Siellä seisoi yksi palvelustytöistä takan vieressä ja toinen tuli sisähuoneista, jossa hän oli ollut illallispöytää kattamassa.
"Onko tuo röökinä?" kysyi Martta hiljaa tädiltään.