"Kulki niinkin."
"Mutta kuka se toinen nainen oli? Entä jos Maalu? — Kentiesi Kontiosta joku?" —
"Vanha muija siinä istui rattahilla nuoremman rinnalla."
"Vanhako? — Hyvänen aika, entä jos äiti sentään olisi tullut! — Tekisipä mieleni juosta katsomaan. Täytyy mennä röökinöiltä kysymään, saanko mennä tätini luo."
Martta riensi Agaata neideltä pyytämään lupaa mennäksensä katsomaan, oliko hänen omaisiaan Haalmanskalla.
"Kyllä saat mennä", sanoi Agaata. "Kai se olisi hyvin hauskaa, jos äitisi olisi tullut!"
"Olisi oikein kovasti. Kuitenkin pelkään sitä vähän, kun ajattelen, että hän on jo vanha ja saattaisi matkasta rasittua liiaksi, mutta voi toki, kuinka hauskaa sentään olisi häntä nähdä!"
Ja Martan silmistä loisti iloinen toivo. Hän läksi nyt menemään Haalmanskalle, joka ei kaukana asunutkaan. Sielläpä tallinkujassa Kailu kaikessa rauhassa apettaan pureskeli sekä näytti niin tutulta ja hyvältä, että Martan oikein teki mieli mennä sitä hyväilemään, mutta ei, sitä ei hän nyt joutanut, sillä mahdollistapa oli, että äiti, rakas vanha äiti istui Haalmanskalla, ja häntä Martta nyt hartaasti toivoi näkevänsä. Tyttö siis vain kiirehti eikä hän toivossaan pettynytkään. Äiti, Jylhämäen vanha muori, istui Haalmanskan huoneessa ja joi kahvia par'aikaa. Kun hän tyttärensä Martan näki, rupesi tassilta kahvi maahan läikkymään ja hänen täytyi laskea se pöydälle. Sitte pisti hän kättä tyttärelleen sanoen: "Terveisiä Maalulta", mutta hihaansa pyyhki hän silmistään kyyneleitä, joita ei hän voinut estää vierimästä. Martta vuoron itki ja nauroi ilosta tavatessaan omaisiansa sekä kysyi, miten äiti oli jaksanut tulla tuon pitkän matkan Jylhämäestä tänne. "Eikö teitä nyt kovin väsytä?"
"Ei sentään, täytyihän minun tulla teitä katsomaan, ei tiedä olisiko toisten enään ollut voimia senkään vertaa, mitä nyt on."
"Mitenkä Severi jaksaa?" kysyi Miina.