"Myönnän, aivan halusta. En tahdo vakuuttaa, että tämäkään, varomattomasti nautittuna, on aivan terveellistä, mutta ei se ainakaan tee ihmistä hurjaksi. Kyllä minä olen raittiuden puolustaja, siinä ainakin olen yksimielinen neiti Visan kanssa."
"Kahden viikon päästä tulee kaupungin puistoon eräs etevä raittius-esitelmän pitäjä", sanoi Agaata, "menkäämme silloin sinne häntä kuulemaan. Lähdemme kaikin yhdessä, Mimmin täytyy olla meillä siksi."
"Aivan halusta."
"Mennään vain."
"Noh, koska lankonikin suostuu, niin asia siis on päätetty."
Lehtimajassa hetken keskusteltuaan läksivät puutarhaan kävelemään. Siellä oli kaikki kauniilla taimilla ja käytävät puhtaat, haravoidut. Narsissat ja pioonit kukkivat; niitä katseltiin ja kiitettiin erinomaisen kauniiksi, neiti Visa oli kuitenkin nähnyt vielä kauniimpia eräässä paikassa, ne olivat olleet oikein ihmeen kauniita. Georgiinit olivat suurilla nupuilla, niitäkin täytyi tarkastaa, tulisiko tuosta vaalean punainen vai tumman punainen ja tuosta keltainen vai valkoinen. Inkerillä ei ollut malttamusta olla näillä tarkastuksilla, hän oli niihin jo aikaa väsynyt, ja lähti juoksemaan pitkin mäkiä. Vihdoin läksivät kaikin sisälle. Täällä istuivat saliin ja tuli keskusteltaissa Inkeristä puhe. Neiti Visa sanoi:
"Kummallista, miten asiat voivat hyvin muodostua, muistin tässä Inkeriä, oli mielestäni kovin surkeata, kun lapsi jäi ihan orvoksi ja nyt ei hänen tarvitse ensinkään mitään siitä tietää, täällä hänellä on isä ja äiti, ei hän tiedä omia vanhempiansa kaivata ensinkään."
"Se juuri on hänen onnensa, ettei hän heitä muista", sanoi Kunigunda, "siksi hän ei tiedä heitä kaivata."
Kesken tätä puhetta kuului: "bä—ää, bä—ää", ja kummallista melua. Samassa ovi aukaistiin ja Inkeri tuli sisälle silmät loistavina; muutamia lampaita juoksi hänen perässään.
"Hyvä lapsi, mitä nyt tuumaat?"