"Noita lapsia, täytyyhän niille taittaa vähän ohrakaakkua." Martta antoi kumpaisellekkin palasen ja lapset olivat tyydytetyt. Nyt he vain katselivat kauniita kartanoita, niityillä olevia suuria heinäkekoja ja jos jonkinlaisia esineitä. Äiti ei ennättänyt vastata heidän kysymyksiinsä, sillä niin taajaan niitä tuli, ja esineitten ohi ajettiin, ennen kuin hänelle selveni, mistä kysymys oli.
Tunnin aika kului syöttöpaikalla ja sitte matkaa jatkettiin taas. Nyt oli jo poikettu metsätielle eikä siis näkynyt paljon uusia esineitä enään, lapset kävivät unisiksi ja haukottelivat tavan takaa, mutta Martan sydän sykähteli kummanlailla, kun hän kotipaikkoja läheni, noita kauan kaivattuja eikä koskaan unohdettuja. Mikä lieneekään vaikuttanut, että häntä oikein vavistutti, jota lähemmäksi tuli. Jo näkyi Jylhävuori; juhlallisen synkkänä sen kanervainen harja kohosi salosta. Jo pilkoitti sivulta päin, vienossa tuulessa väreilevä lammen pinta. Metsän pihkainen tuoksu oli niin tuttu ja raitis… "Oi Severi, jospa sentään tänne voisimme asettua", sanoi Martta, "metsämaan elämä on kuin pyhäpäivän rauha. Täällä voisimme lapsinemme paremmin säilyä maailman kiusauksista."
"Kyllä kiusauksia aina tapaamme, mutta kentiesi täällä paremmin saattaisimme opettaa lapsillemme, kenen avulla kiusaukset voitetaan."
Nyt ajettiin Jylhävuoren mäkeä ylös, jo oltiin mäen päällä ja tuolla laaksossa lammen rannalla oli Jylhämäen torppa. Joka vain on ollut vuosia poissa kodistaan, johon hän ensi kerran palajaa, käsittää Martan tunteet. Jokainen vanha puu, jonka hän muisti, jokainen kivi, kaikki olivat hänelle rakkaita, vanhoja tuttavia. Eräs suuri petäjä, jonka tuuli entis-syksynä oli kaatanut, oli poissa, ja sitä hän kaipasi, ikään kuin tuoni olisi häneltä ystävän riistänyt.
Pihaan tultiin, hevonen seisahtui, Severi katsoi ympärilleen, mutta ei näkynyt ketään. Hän nosti puoli-uniset lapsensa maahan ja otti Jaakon syliinsä, jotta Marttakin alas pääsisi; riisui hevosensa ja meni sitä kaivolle juottamaan. Pihassa ei ollut muuta elävää olentoa, paitsi kaksi porsasta, jotka tulivat vieraitten eteen ja ikään kuin kuunnellen katselivat heitä, mutta kun lapset kurkottivat kätensä koskeaksensa niitä, röhähtivät ne ja juoksivat hännät sikkarassa hakaan päin.
"Missä väki lienee?" sanoi Martta. "Eivät he ainakaan kaikki saata kaukana olla." Samassa tuvan ovi kävi, vanha mummo tuli portahille.
"Mistä kaukaa ollaan?" kysyi muori.
"Hämeenlinnasta."
"Hää, kuuloni on käynyt huonoksi."
"Hämeenlinnasta ollaan", vastasi Severi lujemmin.