"Äiti, katsoppas pian, tuolla vuoren harjalla on kovin paljon röökinöitä ja herroja, katsoppas kuinka kauniita!"
Äiti katsoi vuorelle päin, ja siellä niitä todellakin oli kaunis joukko nuoria, muutamilla oli tähystimet kädessä.
Hetken perästä tuli koko joukko alas laaksoon, tulivat torpan pihaan ja kysyivät, saisivatko ruokaa ostaa. Martta lupasi. Samalla juoksi joukosta esiin solakka, kirkas-silmäinen tyttö, laski toisen käsivartensa Martan kaulan ympäri ja sanoi: "Martta, tunnetteko minua?"
Martta katseli hetkisen ja sanoi epävarmana:
"Inkeri?" Mutta samassa hän tunsi selvästi ja huudahti: "Hyvänen aika, kuinka röökinä on kasvanut, olette ihan aikaihmiseksi tullut. Niinpä ne vuodet menevät."
"Niin menevät", sanoi Inkeri ja loi veitikkamaisen silmäyksen lähimmäiseen kumppaniinsa, erääseen nuoreen herraan, joka hymyillen viiksiään väänteli, kuka lienee ollut, kentiesi joku sukulainen — tuttavalta näytti…
Martta läksi asettamaan pöydälle ruokaa, joka nuorisolle hyvältä maistui. Ruoalta päästyä kiirehtivät jälleen matkalle. Inkeri kuitenkin ensin jakeli sokerileivoksia lapsille ja sanoi sitte jäähyväiset.
Martta katsoi hänen jälkeensä, kun tyttö kiipesi kevein askelin ylös mäkeä, ja ajatteli: "Mimmoiseksika hänenkin elämänsä muodostunee…"
Ajatuksiinsa vaipuneena läksi hän hitaasti sisälle. Vanhat muistot olivat heränneet, kun hän näki Inkerin. Hän istahti ääneti akkunan ääreen, muutama kyynel vieri hiljaa hänen ahavoittuneille kasvoillensa. Lapset panivat maata, mutta Martta istui vielä kauan yksin valveella, mitä lienee ajatellut… Kun taivaanrannalta katosi viimeinen rusotus ja lasten tasainen hengitys ilmaisi, että olivat uneen vaipuneet, silloin Marttakin vihdoin meni levolle.
Kotitorpassaan, Jylhämäessä, elää Martta vieläkin, kasvattaen lapsistaan kelpo kansalaisia.